
Kippura ei siis oikeasti ole pesunkestävä kippura, sillä häntä nousee kuin kissalla kun riehutaan tai juostaan lujaa. Ja sirppihän sen hännän kuuluu ollakin, noin rotumääritelmän mukaan nääs.
Akiko suorastaan rakastaa lunta, se jaksaa joka kerta yllättyä iloisesti kun mennään ovesta ulos ja maa onkin valkoinen. Ja kyllähän sitä omakin mieli piristyy kun ei kaikki ole mustaa ja märkää. Vaikka olenkin palelevaista sorttia niin mieluummin ulkoilen pikku pakkasella. Akikoa ei palele, sillä on sen verran paksu turkki. Tässä neiti Lumikuningatar havainnoi jotain tärkeää, lunta kuonollaan:
Yhtä hauskaa on näköjään ollut mullakin jo pienestä pitäen:
Toisaalta lumi tuo mieleen joulun, joten joulukalenteri, koristeet ja leivonnaiset alkavat vähitellen hiipiä piiloistaan. Meillä tosin juhlitaan joulua ei-kristillisenä perhejuhlana, talven valopilkkuna ja hyvän mielen tuojana. Jotkut asiat istuvat vain niin syvässä että ilman niitä ei osaa olla. Riemun raikkahin aika ja niin edelleen... :)
Aasinsiltaa voi jatkaa vielä joululauluihin, joita ainakin minä huomaan hyräileväni heti ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa maahan. Toissapäivänä lauloin lenkin aikana ääneen "hei kuuraparta, lumiukko valkoinen, di di ddi dii..." useampaan otteeseen... Ja siis viiden minuutin välein juuri tuon kohdan, loppu kun ei juuri sillä hetkellä muistunut mieleen.
Annetaan nyt kuvien kertoa riemusta lisää, säestyksenä voitte hyräillä yhtä lempijoululauluistani (Winter Wonderland vuodelta 1934). Se sopii mainiosti lauleltavaksi ennen joulua, koska on enemmän talvinen kuin jouluinen. Jos joku joutuu häpeäkseen tunnustamaan ettei tiedä kyseistä kappaletta, voi käydä salaa kuuntelemassa sävelen vaikka täältä.
Winter Wonderland



0 kommenttia:
Lähetä kommentti